Jännää. Sain taannoin haastattelupyynnön hiivasyndrooma-aiheesta. Oli jo ehtinyt painua unohdukseen, että tällaistakin blogia olen joskus kirjoittanut!
Tuo haastattelu oli tosi mainio sysäys itsellenkin ja olen iloinen jos tulevasta jutusta joku saa apua omaan tilanteeseensa. Mainostan sitten täällä lokakuun alussa kun juttu julkaistaan.
Mitä minulle kuuluu nykyään? Viimeisestä tekstistä on yli kaksi vuotta. Huh!
Hauskaa huomata, että tilanne on tavallaan sama ja kuitenkin eri. Parempi.
Lukiessani tätä läpi muistin oikein hyvin millaista helvettiä niin monet päivät olivat noina aikoina ja voin olla vain kiitollinen, että siitä suosta on noustu. Oma fysiikka ei enää näyttele suurinta osaa jokapäiväisen elämän näytelmässä.
En löytänyt ihmedieettiä. En löytänyt ihmelääkettä. En parantunut. Edelleen uskon lujasti, että parantua voi ja moni toivottavasti on löytänyt avun, kuka mistäkin. Kuulisin yhä tosi mielelläni teidänkin tarinoitanne! Kävijätilastojen mukaan täällä käy näköjään yhä aikamoinen kuhina, vaikka kirjoittaja itse on ollut poissa!
Tällä hetkellä ruokavalioni on normaali, monipuolista ja omasta mielestäni ihan terveellistä perusruokaa. Huomattavasti enemmän proteiineja tosin kuin noina vuosina. Siihen sain jonkinmoisen herätyksen jossakin vaiheessa.
Syön myös huttua. En välttele sokeria. Kyllä, se tuntuu kehossa, edelleen. Kyllä, mahani kenkkuilee edelleen.
Haastattelun myötä aloin miettiä mikä nyt sitten on erilaista kuin ennen. Samat vaivat ovat yhä tallella, joskin huomattavasti lievempinä. Vatsavaivat ovat yhä jokapäiväisiä, "alamäki" saattaa alkaa yllättäen. Tulee aamuja kun kroppa on möhnäinen ja raskas. Tukkoisuutta on yhä jatkuvasti, enemmän tai vähemmän. Olen siis yhä samankaltaisessa parempaan-huonompaan-kierteessä kuin silloinkin. Ero on se, etten mieti sitä enää niin paljoa, enkä tee asialle oikein mitään.
Kuitenkin nyt heräsi taas kysymys: miksi hyväksyn tämän? Miksi lakkasin etsimästä apua? Haluanko olla tässä jamassa lopun ikääni, täysin kykenevänä normaaliin elämään, mielikin korkealla, mutta kantaen aina epämääräistä kehnoa oloa, joka estää fysiikkaani saavuttamasta täyttä kapasiteettiaan ja "todellista terveyttä"?
No en tietenkään halua. Haluan yhä olla terve. Terve, vahva, vailla mystistä oiremyttyä. Haluan tuntea miltä tuntuu keho joka oikeasti toimii niin kuin se on luotu toimimaan.
Aloitin viime talvena lenkkeilyn. Sen myötä innostuin myös lihastreenailusta, ja olen saanut ihan uskomattoman paljon tyydytystä ja hyvää oloa "kurinalaisesta", säännöllisestä liikunnasta. On sitäpaitsi mahtavaa, kun yhtenä päivänä katsoo jalkojaan ja tajuaa, että tuossa polven yläpuolella on pikkuinen lihas, jota en ole koskaan ennen nähnyt ;) On mahtavaa, kun jaksaa tehdä kymmenen vatsalihasliikettä enemmän kuin vähän aikaa sitten. Ja kun laulaessaan huomaa äänen voimistuneen ja keventyneen sen ansiosta, että tiedostaa vatsalihaksensa! Mahtavaa!
Liikunta (eikä niin että käynpä tuolla lompsuttelemassa kerran viikossa, vaan oikeasti, kunnolla, tietyn määrän viikossa, tavoitteellisesti) on siis mulle yksi niistä asioista, joiden ansiosta tunnen voivani tänä päivänä aika hyvin huolimatta vaivoistani. Suosittelen kaikille.
Luulenpa, että tämä blogi alkaa taas heräillä uudelleen.. jospa vielä jonakin päivänä saankin kertoa sen ilouutisen: kadonnut terveys on löydetty.
